PUNASTUMINEN

Mä olin itekseni kaavaillu tätä postausta jo aikaa sitten, mutta jotenki se jäi tonne taka-alalle keskeneräseksi. Toisen kerran jatkoin tätä, kun Sara Parikka puhui aiheesta Papupata -podcastissa, mutta silloinkaan en saanut tehtyä tätä loppuun asti. Nyt on vihdoin sain tehtyä tän loppuun! Tää aihe on mulle tosi tärkee.. Ite oon tuskaillut tämän kanssa vuosia ja se on ollut tosi kuluttavaa. Oon kokenut, että tästä ei oo tarpeeksi puhuttu julkisesti eikä ”sielunsiskoja” ole ollut kenen kanssa asiasta olisi voinut keskustella, vaikka uskon että aika moni kärsii tästä. Edelleen punastuminen on kauheen nolo asia ja sitä osataan ihmetellä.

Mä aloin punastelemaan aika yhtäkkiä joskus 16-vuotiaana? Se oli tosi hämmentävää, koska mä en ite pystynyt sitä mitenkään kontrolloimaan. Se vaan tapahtui aina yhtäkkiä. Kai olin silloin tosi herkillä elämäntilanteen vuoksi jne. Kauheinta oli kuitenkin se, kun koulukaverit alkoivat nauraa ja osottelemaan asiasta, kun välttämättä mä en edes ite tuntenut, että mä olisin punastunut. Punastelu vei mun itsetunnon aika alhaseksi sillon ja musta tuli todella paljon ujompi monissa tilanteissa. Tuli tunne, että on parempi vaan olla hiljaa ja ”näkymätön”, koska silloin harvemmin punastuu.

Punastumista voi tapahtua niin monissa eri tilanteissa. Jännittävässä / epävarmassa tilanteessa, vihaisena, nauraessa, huomion keskipisteenä ollessa. Mun naama tulee herkästi tosi punaiseksi milloin mistäkin! Niin urheillessa kuin ulkoillessa. Joskus uusissa epävarmoissa tilanteissa oonkin yleensä hiljainen kuuntelija. Oikeesti mulla olis vaikka miten paljon sanottavaa, mutta mä en vaan jaksa sitä että mun naama lehahtaa punaseksi 😀 Mutta oon oppinut sen, että punastuminenkin tyyntyy sit ajan myötä, kun tulee tutuiksi ihmisten kanssa ja itellä on taas luottavainen sekä turvallinen olo. Punastuminen riippuu siis aika paljon seurasta ja omasta fiiliksestä. Mutta edelleen voin ihan hyvin punastua kesken tavallisen jutteluhetken hyvän ystävän kanssa, joka on musta välillä toosi hämmentävää 😀 Oon laittanut merkille, että suurimmaksi osaksi mä ite aiheutan sen. Rupeen ite ajattelemaan ja panikoimaan mun mielessä ”apua apua toivottavasti en nyt mee punaseksi” ja sitten se tietysti tapahtuu, kun sitä alkaa miettiä..

Tässä on nyt semmonen 10 vuotta harjoiteltu elämään asian kanssa, mutta edelleen se on TODELLA ärsyttävää ja oon huomannut, että joskus se on myös ympärillä oleville vaivaannuttavaa eikä ne oikein aina tiedän miten pitäis reagoida. Vinkki: Älä kiinnitä huomiota vaan jatka normaalisti juttelemista tms 😀 Tähän samaan syssyyn voisin sanoa, että mä vihaan yli kaiken sitä, kun kuulen jonkun sanovan ihan vaan vitsilläkin toiselle ”punastuksä!?”. Ja tottakai sit jos noin aletaan huutaan niin naama tulee entistä punasemmaksi sillon!! 😀 Ja sitä paitsi useesti toisen kasvoilla ei oo mun mittakaavassa tapahtunut minkäänlaista värimuutosta..

Mä oon käyttänyt kauan meikkivoidetta ihan vaan senkin vuoksi, että mulla olis itsevarmempi olo. Meikkivoide kun peittää aika hyvin kasvojen punaisuuden. Tajusin kuitenkin jossain vaihees, että en mä ikinä tuu oppiin elään tän asian kanssa, jos aina haluan peittää naamani meikillä. Niimpä siis tietoisesti jätin meikin käyttöä vähemmälle. Tahallani menin jännittäviin tilanteisiin ilman meikkiä ja katsoin mihin tilanne vie 😀 Alkuunhan se oli ihan kamalaa. Olis tehny mieli istua jossain nurkassa naama peitettynä, mutta ei auttanut kun olla siinä hetkessä ja tilanteessa omilla kasvoilla. Välillä on tullut onnistumisen hetkiä ja välillä taas on mennyt huonommin.

Haluan vaan sanoa, että myös minä punastelen. Se on tosi epämukavaa, mutta sen kans oppii kyllä elämään 🙂 Nykyään mä osaan jo aika hyvin tunnistaa, kun tilanne on menemässä päälle. Pystyn olemaan tilanteessa suht hyvin itseni kanssa ja unohdan asian pian sen jälkeen. Joskus aiemmin nimittäin oon tehnyt punastumisesta ihan hirveen numeron mun pään sisällä ja moittinut itseäni sen vuoksi. Punastuminen on ollut niiiiiin noloa. Toki edelleen tilanne ottaa aivoon, mutta eipä sille mitään voi. Täytyy vaan tottua siihen, koska se on osa mua.

Baby steps are still steps..

P.S. Sain joululahjaksi tän kirjan ja tää vaikuttaa ihanalta ❤

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s